Valinnanvapaus ja itsemääräämisoikeus sosiaali- ja terveydenhuollossa

Terveydenhuollossa ollaan lisäämässä potilaiden valinnanvapautta. Esimerkiksi tämän vuoden alussa voimaan astuneen uuden terveydenhuoltolain perusteella jokaisella on oikeus valita mikä tahansa julkinen terveysasema tai sairaala. Terveysasemaa voi vaihtaa enintään vuoden välein kirjallisella ilmoituksella. Terveysaseman vaihdosta on ilmoitettava sekä uudelle että vanhalle terveysasemalle vähintään kolme viikkoa ennen käyntiä. Erikoissairaanhoidon hoitopaikka valitaan yhdessä lähetteen antavan lääkärin tai hammaslääkärin kanssa. Potilaalla on hoitopaikan mahdollisuuksien rajoissa oikeus valita lisäksi häntä hoitava lääkäri tai muu terveydenhuollon ammattilainen. Matkat korvataan kuitenkin lähimpään hoitopaikkaan.

 

Tämä lakimuutos on jatkumo siinä kehityskulussa, jossa potilaiden osallisuutta omaa hoitoaan koskevissa asioissa lisätään. Potilaiden mielipiteen kuulemiseen ja kunnioittamiseen sekä ammattihenkilöiden ja potilaiden yhteiseen päätöksentekoon velvoittaa jo vuonna 1993 voimaantullut laki potilaan asemasta ja oikeuksista. Laissa sanotaan selkeästi, että hoito on suunniteltava ja toteuttava yhteisymmärryksessä potilaan kanssa. Vuonna 2000 astui voimaan vastaava laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista.

 

Valitettavasti edelleenkin kuulee tarinoita siitä, ettei potilaan kanssa neuvotella tai hänen mielipiteitään ei aina huomioida. Ongelmana on lisäksi se, etteivät ammattihenkilöt osaa riittävän selkeästi ja ymmärrettävällä tavalla kertoa eri hoitovaihtoehdoista potilaalle. Terveydenhuollon ammattilaisella on usein kiusaus ajatella, että hän on asiantuntija ja potilas on maallikko. Tällöin unohtuu, että potilas on oman elämänsä paras asiantuntija ja hänellä on oikeus olla päättämässä omaa elämäänsä – myös sairauksien hoitoa – koskevissa asioissa. Itsemääräämisoikeuteen toki kuuluu myös päätöksenteon jättäminen kokonaan asiantuntijoille.

 

Keskuudessamme on kuitenkin ihmisiä, joiden kohdalla itsemääräämisoikeus toteutuu erittäin huonosti tai ei ollenkaan. Näitä ryhmiä ovat esimerkiksi kehitysvammaiset, mielenterveysasiakkaat ja muistisairaat, joiden hoidossa joudutaan joskus käyttämään rajoittavia toimenpiteitä. Valitettavasti niitä käytetään myös turhan takia. Esimerkiksi muistisairaita saatetaan estää liikkumasta turvallisuuteen vedoten tai heille annetaan rauhoittavia lääkkeitä levottomaan tai aggressiiviseen käyttäytymiseen. Muistisairaiden kohdalla tämänkaltaisilla toimenpiteillä aiheutetaan toimintakyvyn nopea heikentyminen. Pitkäaikaisosastoillamme on ihmisiä, joista on tehty liikkumisen rajoittamisella ja rauhoittavilla lääkkeillä vuodepotilaita. Taustalla on usein tietojen, taitojen ja valmiuksien puutteellisuus. Liian usein ajatelleen, että muistisairaita voi ”hoitaa kuka tahansa”. Todellisuudessa heidän hoitonsa vaatii korkeatasoista erityisosaamista. Ammattitaitoinen hoitaja osaa kohdata ja auttaa muistisairaita ihmisiä esimerkiksi ilman sitomista tai rauhoittavaa lääkitystä.

 

Näiden epäkohtien korjaamiseksi sosiaali- ja terveysministeriössä laaditaan parhaillaan ns. itsemääräämisoikeuslakia (IMO-laki), joka tulee eduskunnan käsittelyyn tämän kevään aikana. Lain tavoitteena on mahdollistaa kehitysvammaisille, muistisairaille ja mielenterveysasiakkaille itsemääräämisoikeuden mahdollisimman suuri toteutuminen. Lähtökohta tulee olla itsemääräämisoikeuden tukeminen ja rajoittavien toimenpiteiden käytön minimointi.

 

Merja Mäkisalo-Ropponen

kansanedustaja (sd)